Vanhankaupungin Kellokas

(Jarmo Eskelinen)

Meistä on kovaa vauhtia tulossa krunikkalaisia, mikä ei ole ainoastaan hyvä asia Vanhaankaupunkiin muuton kannalta… se mikä oli Puksusta katsottuna liki kantakaupunkia, on Rauhankadulta katsottuna lähiö. Onneksi evakkoasunto on sentään hämärä, ilman parveketta ja pihan istutuksina viisi autoa.
Kummasti paukkuivat aikataulut kevään aikana, niin omilla miehillä kuin urakoitsijoillakin. Kellokkaan monimuotoisuus ja vaativuus yllättää toistuvasti. Pohjoispuolen talossa on kuitenkin jo viimeistelyt käynnissä – parketit paikallaan, keittiöt asennettu, seinät väreissä ja listoitustyöt alkamassa. Tavoite on saada talo tarkastettua kuun lopussa.
Kustannusarvio on kasvanut aikataulun venyessä. Koerakentamisen vaativuus ja hankala tontti tiedettiin, lumitalvet tulivat yllätyksenä. Erityisesti on yllättänyt se, että pieneen kohteeseen on vaikeaa saada osaavia tekijöitä. Pienten talojen rakentajat ilmeisesti keskittyvät pystyttämään talopaketteja tai perusrivareja, osaavammat miehet ja urakoitsijat taas ovat kiinni suuremmilla työmailla. Monessa kohtaa olimme yhden tarjoajan varassa.
Olisiko ryhmärakentamisen ohella kehitettävä myös usemman kohteen yhteisiä ryhmäurakointeja?

(Jarmo Eskelinen)

Linkitetäänpäs tänne lopulta viime lokakuussa Ilta-Sanomissa julkaistu, Riikka Hurrin kirjoittama artikkeli Kellokkaasta.

Juttu oli kirjoitettu ryhmärakentamisen näkövinkkelistä. Toivottavasti kaupungin havainto ryhmärakentamisen suosion kasvusta tuo myös palveluja rakentajatiimien ulottuville, jotta ihan kaikkea ei tarvitse opetella kantapään kautta kuten me olemme tehneet.

Talvi on ollut loputon, ja sisätöiden määrä myös. Viime viikolla projektinjohtaja Pekka arvuutteli kivitaloihin kulunutta kertopuurankojen määrää. Timpureita myöten kaikki arvasivat pieleen – jotakin sadan ja kahdensadan välillä. Oikea vastaus on 850 kpl, yhteensä noin 2,5 kilometriä puuta.

Siinä sitä on tikkua ristissä. Onneksi ne alkavat lopulta olla kaikki paikoillaan, ja talojen valmistuminen ennen kesää vallan mahdollista. Mutta koputan silti puuta – jota siis riittää.

(Elukka Eskelinen)

Taloihin saatiin lämmöt päälle viime hetkellä ennen kuin toinen peräkkäinen ennätystalvi pudotti lämpötilat arktisiksi ja tukki joka paikan lumella.
Ulkotöiden aikataulu meni uusiksi moneen kertaan, mutta sisätyöt etenevät suurin piirtein suunnitellusti. Rakenteet ovat monimuotoisia ja tekeminen siten paikoin aikamoista nakertamista. Mutta takka on hieno, ja siistejä kaariseiniä tulossa.

Alun perin tavoitteena oli muuttaa talven kynnyksellä, mutta siitä haaveesta on luovuttu jo hyvän aikaa sitten. Mutta lämmöt saamme sentään taloihin päälle ennen pakkasten tuloa. Sisätöiden pitäisi sujua nopsemmin, koska täydentäviä rakenteita ei kolmikerroksisisssa “pirunnyrkeissä” ole kovinkaan paljoa.

Kellokkaan konesaumatut peltikatot ovat hienoa työtä. Yksityiskohdat vievät aikaa; räystäitä ja sisäänvedettyjä kaksinkertaisia rännejä tehtiin kauemmin kuin muuta kattoa yhteensä.

(Jarmo Eskelinen)

Olen seurannut kiinnostuneena keskustelua rossipohjatalojen homeongelmista ja alapohjien koneellisesta kuivatuksesta. Helsingin Sanomat julkaisi tänään mielipidepalstalla kirjoitukseni asiaan liittyen.

Kirjoitus oli toimituksen puolesta otsikoitu “Talojen pitää toimia ilman huoltoa”. Otsikko vetää mutkat suoriksi, ihan sitä en tietenkään tarkoita. Olen kuitenkin sitä mieltä, että (pien)taloihin ei pitäisi toteuttaa rakenteellisia ratkaisuja joiden toimivuus on piilossa olevista koneista kiinni. Tai sitten pitää perustaa talojen katsastusjärjestelmä, jolla viranomaisvoimin varmistetaan että koneet toimivat. Asukkaiden muistamisen varaan asiaa ei vuosikymmenten ajaksi voida jättää. Osaaminenkin on ongelma, koska teknisten laitteistojen käyttöliittymäsuunnittelu on yleensä niin olematonta että valtaosalle ihmisistä niiden käyttö on varsin hankalaa.

Alapohjista vielä: rossipohja yhdistettynä paksuun lämmöneristykseen on haastava rakenne. Vanhoissa taloissa alapohja vuosi sen verran lämpöä, että kastepiste ei koskaan muodostunut rakenteen sisään. Nyt tilanne on toinen. Aika näyttää, toimiiko rakenne ylipäätään.

HS:n kirjoitus tässä:

Moni asia on kadonnut mielestä niistä opeista, jotka sain kun opiskelin nuorena miehenä TKK:n arkkitehtiosastolla. Yksi Panu Kailan lause on kuitenkin jäänyt mieleen: ”rakentaessa kannattaa muistaa, että vesi valuu alaspäin ja lämpö nousee ylöspäin.”

Kahta tosiasiaa täydentää kolmas: ennemmin tai myöhemmin kaikki menee rikki. Jos rakentamisessa noudatettaisiin näitä sääntöjä sekä maalaisjärkeä, meidän ei tarvitsisi keskustella hometaloista.

Ajatus talon alapohjan koneellisen tuuletuksen ylivoimaisuudesta kuuluu samaan sarjaan kuin täysin ilmatiivis talo. Laboratoriossa ratkaisu toimii, mutta tosielämässä ei.

Talot eivät ole autoja, joilla on huolto-ohjelma ja vuosikatsastukset. Talot ovat pystyssä pitkään. Jokaisen talon elinkaarelle osuu huonomman ja paremman ylläpidon kausia. Koneellisen ilmanvaihdon lyhyt historia osoittaa, että huolto unohtuu helposti. Monelta asujalta jopa näkyvien vikojen, kuten rikkinäisten vesirännien kunnostaminen jää tekemättä. Talon rakenteellinen terveys ei voi olla riippuvainen siitä, muistaako omistaja huollattaa lattian alla piilossa lojuvan ilmankuivaimen. Huolimattomuus on inhimillistä ja rakennusten tulisi sietää sitä kohtuullisessa määrin.

Perinnerakentamisessa on vuosituhansien aikana yrityksen ja erehdyksen kautta opittu kaikki kolme ”peruslakia” vedestä, lämmöstä ja rikki menemisestä. Siksi vanhat talot kestävät. Kun niihin tulee vuoto, vesi pääsee pois ja rakenne pääsee kuivumaan. Talot tuulettuvat hyvin. Rakennevika näkyy ennen kuin tuho on liian suurta. Tasa-aineiset ratkaisut (puuta puun kanssa, kiveä kiven kanssa) tasaavat kosteuden ja lämmön vaihteluita. Materiaalit ovat korjattavissa. Tilat on suunniteltu joustaviksi, ne soveltuvat moneen käyttöön.

Murphyn 7. laki sanoo: luonto on piilevän virheen puolella. Tämän päivän tiivis pullo on vuotava pullo huomenna. Monet perinnerakentamisen hyvät periaatteet voidaan päivittää nykyrakentamiseen. Talo ei ole tekniikkaa, vaan kokonaisuus, jonka tärkein ominaisuus on kyky kestää aikaa ja meitä hajamielisiä ihmisiä.

(Jarmo Eskelinen)

Sergei ja hänen osaavat muurarinsa ovat saaneet julkisivumuuraukset valmiiksi – noin 20000 tiiltä. Perusmuurien paksuus korostuu ruukintiilifasadissa. Seinärakenne on kokonaan kiveä. Massiivirakenteinen kennotiiliseinä rapattu sekä sisä- että ulkopinnoiltaan hengittävillä laasteilla.

Perusmuuri on suojaverhouksen takana suojassa, mutta siitä huolimatta meidän pitää hankkia tutkimuslaitoksen lausunto sen käyttäytymisestä eri vuodenaikoina ja eri olosuhteissa, jotta lupaviranomaiset vakuuttuvat sen kestävyydestä pakkaskeleissä. Vaikka Alpeilla on tuhansia kennotiilitaloja, Suomessa niitä on vain muutama. Uudesta materiaalista rakentamisessa on haasteensa, myös määräysten osalta.

Seuraavaksi päästään asentamaan ikkunoita ja pellittämään kattoa, sekä lopulta sisätöihin. Rakentamisaikataulu on myöhässä liki neljä kuukautta, joten jo on aikakin.