Koerakentamista vai ei?

Kellokkaan arkkitehdin Karin Krokforsin artikkeli koerakentamisesta.
(Karin on kirjoittanut myös joustavista asunnoista arkkitehtilehteen – katso juttu täältä)

(Karin Krokfors)

Tuomari Nurmio on todennut aikanaan lähteneensä tekemään musiikkia, jota halusi itse kuulla. Kellokkaan rakennusryhmällä ja varmaan monilla muilla on vähän samanlaiset tunnelmat asumisen suhteen. Täytyy tehdä itse, koska rakennusliikkeiden tuotannosta ei löydä haluamaansa.

Kellokkaan tontit on saatu rakentamiseen, jossa kokeillaan uudenlaista joustavaa kaupunkipientalotyyppiä ja omavaraista uusiutuviin energiamuotoihin tukeutuvaa lämpöenergian tuotantoa.  Rakennukset on nimetty koetaloiksi sen vuoksi, että ne sijaitsevat Suomessa. Kehittyneemmässä rakennuskulttuurissa hanke olisi normaali projekti, jossa ryhmä rakentaa talon kestävistä lähtökohdista. Suomessa ollaan innovatiivisessa rakentamisessa jälkijunassa.

Mutta eurooppalaisesta näkökulmastakin katsottuna Kellokkaan aurinko- ja maalämpöön perustuvaa hybridiratkaisua voidaan kuitenkin pitää esimerkillisenä. Tosin muualla Euroopassa siihen saataisiin tukea. Suomi on niitä harvoja vanhoja EU-maita, joka ei tue uudisrakentamisessa lainkaan uusiutuvia energiamuotoja.

Kiinteistöviraston mukaan Kellomäen tontteja kyseltiin vuosien varrella, mutta kukaan ei lähtenyt hakuprosessiin. Oli tiedossa, että koerakentaminen pienille tonteille historialliseen ympäristöön vaatisi myös kaupunkikuvaneuvottelukunnan hyväksynnän, pikkutarkkaa suunnittelua ja ammattitaitoista paikalla rakentamista, mitä pidetään kalliina.

Miksi ”koerakentamista” pidetään kalliina ja tarvitseeko sen olla sitä?

Nykyinen asuntosuunnittelu ja -tuotanto syntyivät alun perin funktionalismin hyvää tarkoittavien sosiaalisten tavoitteiden pohjalta teollistumisen tuomien asunto-ongelmien ratkaisemiseksi. Suomen kaltaisissa maissa, jotka siirtyivät pääasiassa standardisoituun teolliseen asuntotuotantoon sekä asuntojen tiukkaan normittamiseen, kehitys on johtanut hyvin yhdenmukaiseen asuntotuotantoon.

Tämä yhdenmukaisuus on hyödyttänyt suuresti isoja rakennusliikkeitä, jotka ovat hyötyneet siitä taloudellisesti. Rakentamisen hinta on saatu alas, kun asuntoja on tuotettu pitkinä sarjoina ja yhdenmukaisina asuntotyyppeinä.  Markkinat kuitenkin määräävät asuntojen myyntihinnat – eivät rakennuskustannukset – ja asukkaat eivät hyödy halvasta rakentamistavasta. Pörssissäkin noteerattujen rakennusliikkeiden päätarkoitus on tuottaa osinkoa sijoittajilleen. Asukkaiden ja yhteiskunnan toiveet ovat toissijaisia.

Vuosikymmenten aikana on syntynyt itseään ruokkiva asuntorakentamisen suljettu kehä, jossa vaihtoehtoiset tavat rakentaa on tehty äärimmäisen vaikeaksi. Elämäntavat ovat murroksessa, mutta jälkiteollisen yhteiskunnan sosiaalinen muutos ei ole näkynyt asuntotuotannossa kuin satunnaisesti. Vapaa-aika ja työ lomittuvat yksilöllisesti ihmisten tiuhenevaan tahtiin vaihtuvissa elämäntilanteissa. Myös perherakenteet saavat yhä monimuotoisempia tulkintoja erilaisissa uusperheissä ja maahanmuuttajat tuovat uutta kulttuurista kirjoa asumiseen.

Paineet asumistarjonnan monipuolistamiseksi ovat merkittäviä. Vaikka ne eivät ole saaneet asuntotuotannossa muutosta aikaan, maailmanlaajuiset uhkakuvat ajavat meidät ennen pitkää pohtimaan syvällisesti uudisrakentamisemme kestävyyttä. Jatkuva uudelleen rakentaminen ja nykyinen tapa nähdä asunto korvattavana kulutushyödykkeenä uhkaavat kestävää kehitystä. Rakennetun ympäristön tulee kestää useiden sukupolvien ajan, lähemmäs satoja vuosia ollakseen lainkaan ekologisesti kestävää. Silloin asuntorakentamisen tulee olla myös joustavaa, koska tulevaisuuden tarpeita on lähes mahdoton ennustaa.

Arkkitehdit ovat niin sanotussa normaalissa asuntotuotannossa joutuneet kauaksi asukkaista, koska suurten rakennusliikkeiden tai yksityisten rakennuttajien riskinhallinta ohjaa pitkälti suunnittelua – halutaan tuottaa helposti sitä mikä on aina mennyt kaupaksi. Suljetuilla markkinoilla myös kaiken saa kaupaksi (ainakin normaalisuhdanteiden aikana), koska vaihtoehtoja ei ole tarjolla. Tämän vuoksi innovatiivisia uusia ratkaisuja on saatu harvakseen. Kaikki ”normaalista” poikkeava koetaan kalliiksi koerakentamiseksi ja arkkitehtien moninaiset esimerkiksi arkkitehtuurikilpailuissa esittämät uudet asuntoratkaisut eivät ole päässeet tuotantoon asti.

Koerakentamisen käsitettä ei kuitenkaan tunneta monissakaan Keski-Euroopan maissa, missä ei rakenneta kömpelöistä teollisista elementeistä, vaan rakentaminen on pääsääntöisesti paikalla rakentamista. Rakennustapa on siellä pitänyt huolen myös rakentamisen ammattitaidon säilymisestä. Näin kaikki rakentaminen on tavallaan koerakentamista, koska teollinen tuotantotapa ei sanele asuntojen tilaratkaisuja niin kuin Suomessa. Tämän seurauksena Keski-Euroopassa innovatiivisia tilaratkaisuja voi tehdä ilman ylimääräistä hintalappua toisin kuin Suomessa.

Ryhmärakentamisesta uutta verta asuntotuotantoon

Ryhmärakentamishankkeissa arkkitehti on suorassa kontaktissa tuleviin asukkaisiin. Asukasryhmä sopii keskenään tavoitteista ja päättää yhdessä, mihin se on valmis panostamaan. Muun muassa Saksan Hampurissa ja Tübingenissä on ryhmärakentaminen muodostunut myös kohtuuhintaiseksi, vaikka hankkeissa on rakennettu asuntojen lisäksi muun muassa asukkaiden toiveiden mukaisia yhteistiloja. Siellä on saatu aikaiseksi uudenlaisia asumisratkaisuja, jotka ainakin Suomessa harvalukuisuutensa vuoksi haastaisivat totutun asuntotuotannon. Ne ovat esimerkkejä siitä, mikä on mahdollista asuntotuotannossa, jos vain on riittävästi tahtoa.

Myös Kellokkaan rakennusryhmä on sitoutunut tiettyihin kestäviin tavoitteisiin, jotka ovat asukkaiden budjetin raameissa mahdollista toteuttaa. Tavoitteet ovat kiteytyneet arkkitehtuuriksi, joka huomioi paikan ehdot. Urakkamuotona on jaettu urakka, jossa kukin urakoitsija saa omasta osuudestaan katteen, mutta rakennuskustannukset rakennuttajaryhmälle pysyvät kohtuullisena ammattitaitoisen projektinjohtamisen avulla.

Ryhmärakentamiseen ryhtyminen on aina vaativa ja aikaa vievä prosessi. Leikkiin ryhtymisen kimmokkeet voivat olla hyvinkin erilaisia eri ryhmissä. Minulla henkilökohtaisesti oli takanani turhautumista suunnittelijana normaaliasuntotuotannon kyvyttömyydestä kehittyä sekä toive yhdistää asuminen ja työnteko joustavasti.  Olin saanut valmiiksi lisensiaatintyön pientalosuunnittelun kestävästä kehittämisestä ja aloittamassa väitöskirjaa aiheesta.

Kellomäen tontit alkoivat kiinnostaa, koska alue oli tuttu ja olin perehtynyt sen historiaan. Olin ollut 1990-luvulla mukana ideoimassa Vanhankaupungin vuosisatapolkua ja kaupunkihistoriallista puistoa. Kaupunkisuunnitteluvirasto sai Kellomäen alueen kaavoituksen valmiiksi vuosituhannen alussa, jolloin tontit tulivat yleisesti haettaviksi.

Ehti kulua kuitenkin monta vuotta ennen kuin heräsi omakohtainen ajatus rakentamisesta; sen verran vaativasta urakasta on kyse.  Aikaa kestävä rakentaminen tuntui sopivalta täydentämään Kellomäen rakennuskantaa. Laitoimme hakemukset sisään kesällä 2006 ja vuoden kuluttua siitä saimme puoltavan päätöksen tonttien vuokrauksesta.

Kellokkaan, niin kuin muidenkin ryhmärakennusprojektien mm. Arabianrannassa, Toukolassa ja Hermanissa saatua tietoa ja kokemusta on tarkoitus kerätä yhteen muiden vastaavien tulevien ryhmien tueksi. Nyt on jo huomattu, että tällainen vaativa ryhmärakennuttaminen tarvitsee laajentuakseen uudenlaisia toimijoita: ammattitaitoisia ryhmärakennuttajia, joiden työn tilaajana ja ohjaajana on rakennuttamisryhmä. Tarvitaan myös ammattitaitoisia ja joustavia keskisuuria rakennusyrityksiä, jotka ovat viime vuosikymmenien aikana pitkälti syöty pois asuntorakentamisen kentästä.

Helpotusta asiaan on tiedossa. Pääkaupunkiseudulle ollaan useiden eri toimijoiden ja kansalaisaktivismin seurauksena synnyttämässä ryhmärakentamisen agentuuria, joka auttaisi vastaavien ryhmien muodostamista, tonttien saatavuutta ja rakennushankkeiden kulkua.

Karin Krokfors on kirjoittanut joustavasta rakentamisesta myös arkkitehtilehteen:

Joustavien asuntojen aika